Seitsemän veljestä

Kesä on livahtanut ohi vauhdilla. Pähkähullu helle kesti ja kesti, nyt tuntuu aika hyvältä tämä pilvistä ja 11 astetta.

Kesällä sai selkeästi jättää nämä lapsentekoajatukset lepäämään kun hoitopaikka oli kiinni. Nyt kesätaukojen loputtua täynnä optimismia aloiteltiin taas uudestaan, ensimmäisellä IVF hoidolla. Oltiin psyykattu itsemme niin täyteen luottamuksen tilaan että lähinnä jännitettiin kuinka monta alkiota laitetaan pakastimeen ja mitähän niille sitten pitää tehdä jos tärppää heti jne. Jännitti kovasti se munasolujen punktio. Lääkkeet saivat pään vähän pöpperöiseksi mutta kipulääke tepsi kohtalaisen hyvin. Toisen puolen punktio vähän sattui kutenkin. Saaliina seitsemän hienoa munasolua! Ja nättejä siittiöitä riittämiin. Hyvillä mielin kotiin, rakas puoliso oli huomaavainen ja avulias, ilta hömppää telkkarista ja suukkoja.

Seuraavana päivänä soittelin kysyäkseni tulosta ja hoitajan ääni muuttui keskittyneen positiiviseksi. Pyysi odottamaan hetkisen ja kertoi että lääkäri soittaa hetken kuluttua kun vapautuu. Aika selvä juttu siinä vaiheessa, mutta kuitenkin vielä yritin roikkua pelastusrenkaassa ja kuvitella että alkiot ovat varmaan huonompilaatuisia ja ehdottavat kahden siirtoa yhtä aikaa. Eipä aikaakaan kun tuli "valitettavasti tällä kertaa ikävämpää kerrottavaa". Ei yhtään hedelmöittynyttä. Iltapäivä ja ilta meni silmät punaisina ja nenä tukossa. Meidän seitsemän veljestä vedettiinkin vessasta alas.

Onneksi vielä seuraavakin päivä oli sairaslomaa, ei enää kipuja ja fyysinen vointi jo hyvä. Mutta niin surullista ja raskasta. Yritän ajatella positiivisesti, kyllä tästä vielä eteenpäin päästään. Pari pakollista taukokuukautta tulee eteen taas. Yritetään kai vielä ICSI, mutta siihenkään ei mitään varmuutta ole luvattu. Ihan oikeasti lapsettomiksiko tässä jäädään? Surffailen adoptiosivuilla. Meistä tulisi varmasti hyvät vanhemmat silläkin tavalla.

Ajatuksia lapsettomuudesta ja lapsellisuudesta

Kukuin valveilla yömyöhään eilen ja lueskelin lapsettomuuskeskusteluja ja -blogeja. Siinä sivussa popsin jalopenoja puoli purkillista, minkä jälkimainingeista saan nyt nauttia. Erityisesti keskusteluissa moni kirjoittaja tuntuu olevan hirvittävän vihainen ja katkera lapseton. Tietysti keskustelujen yksi tärkeä tarkoituskin on saada tuulettaa omaa ahdistustaan vaikean asian kanssa, mutta joissain tapauksissa nämä aggressiivisimmat tapaukset hyökkäävät voimakkaasti sellaisten kirjoittajien kimppuun jotka edes yrittävät pitää muitakin asioita elämässään tärkeinä. Puhumattakaan jos joku lapsia jo saanut uskaltautuu lausumaan mitään mihinkään liittyen. En haluaisi tulla katkeraksi lapsettomaksi. En halua kuulua samaan joukkoon heidän kanssaan. En saa heidän vihastaan henkistä tukea itselleni.

Siinä vaiheessa kun saimme itse tietää lapsettomuusongelmastamme, oli kolme läheisintä ystäväpariskuntaa raskaana ja neljännellä kaksi leikki-ikäistä. Aikaisemmin sovittu illanvietto heidän kanssaan tuntui raskalta. Nieleskelin kyyneleitä ja en pystynyt halaamaan heistä ketään. Viritin väkisin iloista hymyä huulille. Jollain tapaa erityisesti raskaus tuntui vaikealta ajalta. Selvästi vähensin aktiivista yhteydenpitoa heidän suuntaansa. Nyt kaikki lapset ovat syntyneet ja lähipiirissä on luonnollisesti melko dominoivana keskustelunaiheena pienen vauvan hoito. Tilanne on mystisesti helpompi kun nuo vauvat ovat omia erillisiä ihania yksilöitään.

Edelleen kuitenkin rakkaisiin ystäviini, tuoreisiin äiteihin, on ajoittain haastavaa suhtautua. Olen kai alitajuisesti loukkaantunut heille siitä että he ovat siirtyneet omaan maailmaansa ja jättäneet minut ulkopuolelle. Meidän välisemme suhde on muuttanut luonnettaan ja tärkein tukiryhmäni on kaikonnut ulottumattomiini. En tahtoisi hyväksyä että näin on, mutta tuo tunne ei ole järjellä komennettavissa pois. Samanaikaisesti olen aidosti iloinen heidän lapsistaan ja siitä että he saavat nyt elää tuota elämänvaihetta. Kuukautiskierron vaiheesta riippuen toki kiinnostukseni kakan koostumukseen vaihtelee.

Muut raskaana olevat tai pienten lasten äidit eivät herätä juurikaan samanlaisia tunteita. Tapaan työssäni paljon vauvoja ja leikki-ikäisiä ja heidän äitejään. Minusta se on ihanaa. Koskaan ei tarvitse virittää väkinäistä hymyä huulille vaan vauvat ovat vaan tosi ihania. Etäisempien sukulaisten tai tuttujenkaan vauvauutiset eivät nyt niin kovin voimakkaasti hätkäytä. Edes aborttia harkitsevia raskaana olevia kohdatessa en ole kokenut että se olisi minulta jotenkin pois. Henkilökohtainen suru niillä naisilla tuon päätöksen eteen joutumisesta on vain niin inhimillistä että päällimmäiseksi tunteeksi nousee myötätunto.

No, nyt on lauantai, päivistä hienoin! Huomenna pääsemme tapaamaan taas koko lapsellisten konkkaronkkaa, mutta tämä päivä on parisuhdepäivä. Kunhan rakas mieheni vain eilisen poikain illan jälkeen saa promillet laskemaan sille tasolle että pääsee viettämään sitä kanssani... No. Tämä aamu on minun aamuni!

Herkkuhetkiä

Viinilasillinen hupenee ja ilta pitenee. Istuskelen surffaamassa netistä inspiraatiota huomista armotonta herkuttelua varten. Tulossa on pitkän kaavan mukaan ruuanlaittoa ja nautiskelua, ihan vain meidän kahden kesken. Järjettömän kallis ja odotuksia herättävä viinipullollinen on muhinut kaapissa reilun vuoden odotellen sopivaa hetkeä. Nyt pitää (ja saa) pohdiskella herkulle kaveriksi arvoisensa kumppanit. Onneksi ahkeria blogisteja löytyy joten näyttää että houkutteleva punainen ranskalainen saa miellyttävää seuraa. Vesi kohoaa jo kielelle.

Herätyskello on viritetty soittamaan heti aamusta että päästään tien päälle ja suuntaamaan kauppahallia kohti. Hallissa viihtyisin vaikka aamusta iltaan. On ihanaa kiireettä vaellella notkuvien tiskien välissä, haistella tuoksuja, maistella ehkä vähän juustoja, ihailla raikkaita kaloja ja meheviä lihoja. Ihan tyhjin käsin ei pääse koskaan lähtemään kotiin vaikka ei olisi erityistä tarvetta millekään. Vähintäänkin rapeakuorista leipää ja kielen mennessään vieviä leikkeleitä on pakko saada mukaan, ihan milloin vain. Ja joo, juustoa. No, tällä kertaa pitää pitää katse kellossa että ehditään saman vuorokauden aikana vielä kotiin kokkailemaan herkullista burgundilaista lihapataa. Ja toast skagenia. Ja niitä juustoja.

Mukavaa kun on vapaa viikonloppu. On tässä kahden hengen perheessä aina iloisetkin puolensa. Kivaa kun saa olla täydellisen itsekeskeinen ja keskittyä pelkkään aistien ilotteluun, toisen ja itsensä hemmotteluun. Lauantaina saa syödä ja juoda itsensä nirvanaan ja sunnuntaina potea seuraamuksia vaikka koko päivän. Syödä krapularuokaa. Olla sohvaperunana ja suukotella.

Lumi sulaa, kevättä ilmassa?

Maaliskuu on koittanut ja ensimmäiset lumiukot pihalla. Koko talvi on pakastanut niin reippaasti ettei edes lumipalloa ole saanut puristettua. Pieni tihusadekaan ei oikeastaan haittaa. Vaihteeksi ihan jees. Päivät pitenee kuin salavihkaa. Linnut sirkuttaa ihan mahdottomasti. Naapuruston kissa ei ole näyttäytynyt pitkään aikaan, vieläköhän se köllöttelee uuninpankolla kotosalla? Pikkulinnut uskaltaa hyppiä näkyvillä, kunnes ensimmäinen joutuu surman suuhun. Elämän kiertokulkua. Katoilta putoilee lunta ja jäätä. Tosi korkea harja ja superliukas peltikatto. Silti lumi on tarrautunut tiukasti kiinni. Hentoinen kauhukuva aamuisin siitä että postinkantaja pötköttää lumikuorman alle tampattuna postilaatikoiden edessä. Toistaiseksi vielä postinkantajalla on ollut onnenpäivät...

Ei, kyllä se tätä on edelleen...

Kesää ja kärpäsiä jo odotellaan

Valvomista, citymummeleita ja varasuunnitelmia

Kello on kohta yksitoista ja mies nukkuu. Appivanhemmat naapurihuoneessa. Ei väsytä. Tosi kylmä päivä tänään ja yksinäinen lämmityslaite hurisee alakerrassa. Naapurista kuuluu kolinaa ja lasten ääniä. Yksittäinen auton ääni. Huomenna on tiedossa teatteria ja hyvää ruokaa. Kiva kun on viikonloppu kokonaan edessäpäin. Kunnan työmuurahaisena töissä nypityttää. Aika usein. Viikonloput tulee tarpeeseen. Vielä ei stressikierrokset ole ihan niin korkealla että perjantai-iltana murehtisi tulevaa maanantaita. Sitäkin välillä oli ilmassa. Mutta nyt on ihanaa kun edessä on kaksi kokonaista päivää ilman suurempia velvollisuuksia. Surffailen netissä ja lueskelen satunnaisia blogeja.

Eilen oli taas hoitopäivä. Jos olisi onnekkaita siimahäntiä liikenteessä tällä kertaa. Kävin Stockalla syömässä salaattia päivällä. Mummeleita ja pappoja istuskeli pöytien ympärillä siemailemassa viiniä puoliltapäivin. Ja leivonnaisia. Turkishatut päässä. Edessäni olevassa pöydässä istui nuori nainen selaillen papereitaan. Viisi ihmistä peräkkäin kävi kysymässä olisiko pöydässä tilaa. Nainen vastasi kaikille myöntävästi. Kaikki istuivat pöytään ja ponnahtivat minuutissa ylös siirtyäkseen toiseen pöytään. Viimein pariskunta istahti pöytään. Ensin vierekkäin. Sitten mies kiersi pöydän istuakseen rouvaansa vastaan. Muutti mielensä ja sittenkin istui takaisin viereen. Levotonta liikehdintää. Saivat kai syödäkseen kuitenkin. Nuori nainen luki papereitaan.

Makuuhuoneessa sänky natisee. Mies kääntyilee unissaan.

Esimies hymyili aamulla merkitsevästi tervehtiessään. Tai hymyili ihan vaan tavallisesti. Tai merkitsevästi? On hankalaa salata asioita ihmisiltä joita näkee päivittäin. Esimies on ainoa joka tietää. Oliko hymy siksi merkitsevä vai ihan vaan tavallinen? Paranoian poikasia ilmassa. Olen tehnyt mahdollisten pettymysten jaksamiseen varasuunnitelmaa. Suunnittelen Espanjan matkaa. Matka menee mönkään jos tärppää. Jos ei tärppää, ei harmita niin paljoa jos lähtee Espanjaan. Ja jos tärppää, Espanjaan pääsee myöhemminkin. Hieno suunnitelma. Nyt pitäisi vielä saada perusteltua esimiehelle miksi olisi tärkeää päästä Espanjaan.